Ihmisellä ja eläimellä on jokin ero, jonka avulla perustellaan ihmisen ihmisoikeudet ja velvollisuudet.
Joskus kuulee väitteen että "Ihminen syntyi apinasta". Ihmisellä ja nykyisillä apinalajeilla on sama kantamuoto, vaikka ihminen ei olekaan kehittynyt suoraan nykyisistä apinalajeista. Toisaalta ihmisellä ja hiirillä on yhteinen kantamuoto kuin myös sammakkoeläimillä ja kaloilla. Se lienee mahdollista ajatella, että elämän puuta voisi mennä taaksepäinen aina myyttiseen kantasoluun, joka olisi kaikkien eliöiden äiti. Kaiken elävän äiti. Täten olisi tarkempaa sanoa, että ihminen on syntynyt tai kehittynyt eläimistä.
Jossain evoluution vaiheessa eläin tulee ihmiseksi ja sille annetaan ihmisoikeuksia ja velvollisuksia. Se voi olla astettain muutos ja mekin voimme ajatella, että ihmisapinoilla ja valailla on ennemmän oikeuksia kuin 'alemmilla' nisäkkäillä, linnuilla tai kaloilla.
Mikä siis erottaa ihmisen eläimestä? Aristotelekselle ihmisen "sielu" tarkoitti ihmisen olemisen "ydintä". Mikä on siis se ihmisen olemisen ydin, joka tekee ihmisestä ihmisen? Kristinuskossa ajatellaan, että ihminen on luotu "Jumalan kuvaksi" ja tämä erottaa ihmisen eläimistä. Teologiassa tämä ihmisen ominaisuus Jumalan kuvana on ajateltu tarkoittavan ihmisen järjen ja tahdon voimaa. Näin voisi ajatella, että ihmisen erottaa eläimistä ihmisen järki ja tahto. Luulen, että tämän erottelun voisi hyväksyä myös monet sekulaaritkin ajattelijat, jotka eivät yleensä anna arvoa teologialle.
Ihmistä ei erota eläimistä DNA, eikä kaikkien mahdollisten ihmisten tarvitse kuulua Homo sapiens-lajiin, vaan ihmisestä tekee ihmisen kyky tahtoa ja käyttää järkeä. Itse ajattelen, että jos ihminen kohtaisi esim. ulkoavaruuden olentoja, joilla olisi ihmisen kyky tahtoa ja käyttää järkeä, niin näitä olentoja voisi kutsua ihmisiksi.
Entä kuukauden ikäinen sikiö, jolla ei vielä ole tahtoa ja järkeä? Riittääkö pelkkä tahto- ja järkiolentojen jälkeläisyys tekemään sikiöstä (tai vaikkapa vaikeasti kehitysvammaisesta aikuisesta) ihmisen ja siis Jumalan kuvan?
ReplyDeleteEntä voidaanko tahtoa ja järkeä varmasti pitää kvalitatiivisina suureina? Jos ne olisivatkin kvantitatiivisia suureita, näyttäisi siltä, että toisissa on toisia enemmän ihmisyyttä.
Hyviä kysymyksiä. Minä olen ihan avoin ehdotukselle, että kyky tahtoa ja käyttää järkeä perustuu jollekin metafyysiselle substanssille, joka mahdollistaa kyvyn. Toisaalta, en näe sitä välttämättömänä hypätä tästä kyvystä suoraan metafyysisen spekulointiin. Esim. Father Coyne sanoo tässä haastattelussa, että usko sielun olemassaoloon ei ole kirkon dogmi.
ReplyDeleteKyky tahtoa ja käyttää järkeä on kuitenkin sellainen ominaisuus, joka voidaan havaita muissakin itsessä ja muissa ihmisissä.
Kyky voi olla kvantitiivinen, vaikka kyvyn mahdollistama metafyysinen substanssi olisi kvalitatiivinen.