Uskon ja teologian eroista

Ihmisen usko on pääsääntöisesti luottamusta Jumalaan. Teologia on taas puhetta Jumalasta, mutta myös puhetta uskosta.

Kristinuskon teologia perustuu Raamattuun ja kirkkoisien teksteihin. Erityisesti Raamattu, mutta myös kirkkoisien oletetaan olevan luotettavia pelastusta koskevissa asioissa. Tämä on aksiooma, josta lähdetään liikkeelle kristinuskon teologiassa ja sitten näitä tekstejä pohditaan, kritisoidaan ja kontekstualisoidaan nykyhetken ongelmiin. Henkilökohtaisesti olen sitä vastaan, että Raamattu irrotettaisiin irti kirkkoisistä. Ne olivat kirkkoisät, jotka käyttivät Raamatun kirjoja ja kirjeitä ennen kuin ne kanonisoitiin. Kirkkoisät antavat paljon ajattelun vapautta ja niin Martti Luther kuin myös Jean Calvinkin viittasivat usein kirkkoisiin.

Kristityn ihmisen usko voi olla hyvin hahmotonta, luottamusta Taivaan Isään, mutta teologia ei ole hahmotonta vaan siinä pureskellaan luotettaviksi koettuja tekstejä yhä uudestaan. Teologiton uskonto ei ole tavoittelemisen arvoinen asia, koska se helposti johtaa kultteihin, joita johtaa karismaattinen johtaja. Teologia auttaa säätelemäään kuinka puhua pelastavasta uskosta ja antaa sanat ja kieliopin hahmottomalle uskolle.

Lutherin sanoin kirkkoisien tekstejä pureskellaan ja niistä syljetään pois se aines, joka on mädäntynut. Teologia vaatii töitä ja se vaatii myös uskoa, mutta se teologia ei perustu uskovan sisäisiin tuntemuksiin. Kirkkoisien tekstit ovat nykyisin kaikkien ulottuvilla Internetissä ja ihmisten ei tarvitse arvuutella, miten antiikin ajan kirkko puhui Jumalasta ja uskostaan jo ennen kuin Raamattu oli kanonisoitu.

Teodikeasta

Teodikea on uskonnonfilosofinen ongelma, joka pohtii miksi maailmassa kärsitään pahuudesta, vaikka Jumala on kaikkitietävä, kaikkivoipa ja hyvä. Jos Jumala tietää kaiken ja voi kaiken, niin miksei hän poista pahuutta.

Teodikean ongelman voi ymmärtääkseni muotoilla seuraavasti:

1. Jumalan välttämättömät ominaisuudet ovat kaikkivoipuus, kaikkitietävyys ja hyvyys.
2. Jos Jumalalta puuttuu yksi välttämätön ominaisuus, niin Jumalaa ei ole olemassa.
3. Jos maailmassa on pahaa, niin Jumalalta puuttuu yksi välttämätön ominaisuus.
4. Maailmassa on pahaa.
5. Siten Jumalaa ei ole olemassa.

Tätä ei voi kumota inhimillisellä järjellä vaan kristitty joutuu hylkäämään joitain premissejä. Toisaalta Jumala voi ratkaista tämän jumalallisella tavalla, mikä ei mahdu inhimilliseen järkeen eli loogisesti mahdottomalla tavalla.

Kuitenkin kristityt pitävät kiinni yleensä inhimillisestä järjestä ja muotoilevat argumentin toisin. Silloin annetaan puollustus, että Jumalalla voi olla syy sallia pahan olemassaolo. Yllä olevassa se voi tarkoittaa, että hylätään kolmas premissi. Esim. Jumalalla on jokin syy sallia pahan olemassaolo. Se voi olla esim. että Jumala poistaa pahan tulevaisuudessa ja pahan olemassaolo tulee tuottamaan suurempaa hyvää. Tällöin yhtälöön lisätään aika ja ajatellaan, että pahan kärsiminen tulee hyväksi ajan kanssa. Tätä tukemaan esitetään usein analogia lapsen kärsimyksistä kasvatuksessa.

Toisaalta jotkut hylkäävät neljännen premissin ja sanovat, että maailmassa ei ole pahaa. Tämä on harvinainen tapa, sillä oli paha sitten vaikka "hyvän puutetta" niin se on jollain tasolla koettavissa oleva asia. Yleensä paha koetaan kärsimällä, mutta jos ei halua kiistellä, niin sanan "paha" tilalle voi vaihtaa myös sanan "kärsimys". Sen jälkeen voi puhua teodikeasta "kärsimyksen ongelmana."

Kuitenkin ensimmäisen premissinkin voi hylätä, sillä Jumalan sanotaan yleensä olevan "ääretön voimassa, viisaudessa ja hyvyydessä" ja onko tämä sitten sama asia kuin kaikkivoipuus ja kaikkitietävyys? Tai Jumalan hyvyys ei ole sitä, mitä perisyntinen ihminen ajattelee hyväksi. Samoin joku voi sanoa, että Jumalan ainoa välttämätön ominaisuus on, että Jumala on "todellisuuden pohjimmainen peruste".

Teodikean muotoileminen ei ole ollenkaan niin yksinkertaista kuin voisi ensin olettaa, koska kaikki premissit voidaan kyseenlaistaa. Itse kuitenkin ajattelen, että teodikean muotoilu on suositeltavaa, koska silloin osapuolille selviää mistä asia kiikastaa. Ateistikin voi esittää teodikeaa pääsyynä, miksi ei usko Jumalaan, mutta argumentin muotoilun jälkeen hän voi ymmärtää, että kärsimyksen ongelma ei ole pääsyy ateismiin.

Esimerkin muotoilussa kolmas premissi on kaikista helpoimmin hylättävissä ja sen voi vaihtaa seuraavaksi.

1. Jumalan välttämättömät ominaisuudet ovat kaikkivoipuus, kaikkitietävyys ja hyvyys.
2. Jos Jumalalta puuttuu yksi välttämätön ominaisuus, niin Jumalaa ei ole olemassa.
3. Jos maailmassa on pahaa, niin Jumalalla on syy sallia pahan olemassaolo.
4. Maailmassa on pahaa.
5. Siten Jumalalla on syy sallia pahan olemassaolo.

Kukaan ei voi sanoa varmasti, että Jumalalla ei voisi olla mitään syytä sallia pahan olemassaolo. Toisaalta ihmisinä emme voi myöskään sanoa varmasti, että mikä tämä syy voisi olla. Kristitty tai teisti voi kuitenkin muotoilla parhaan mahdollisimman kuvauksen siitä, mikä voisi olla tämä syy. Historian aikana on ajateltu monia syitä, joihin voi tutustua vaikka Wikipedian artikkelissa. Yksinkertaisin vastaus on, että Jumala tulee poistamaan pahan tulevaisuudessa ja kärsimyksen tuoman hyvän voi nähdä jälkikäteen.

Itse ajattelen, kristinusko on yksi harvoista maailmankatsomuksista, joka vastaa kärsimyksen ongelmaan käytännöllisesti. Siinä Jumala itse tuli myötätunnosta lihaksi kärsimään ihmisen kärsimyksiä, ottamaan kädestä syntistä ja tuomaan lohdutuksen. Tämä on käytännöllinen vastaus ihmisen kärsimään pahuuteen, eikä korkealentoinen filosofinen teoria. Pahuutta kärsivä ihminen haluaa myötätuntoa eikä filosofiaa. Varmasti maailmasta poistuva Buddha, ihmismielen kokonaan ulottumattomissa oleva Allah tai ateistin totaalisen välinpitämätön universumi ovat yleviä käsitteitä, joita pohtiessaan buddhalainen, muslimi tai ateisti voivat kokea liikutusta, mutta Kristus on käytännön vastaus ihmisen kokemaan kärsimykseen, niin esimerkkinä kuin myös lievittäjänä. Jopa sekulaarit humanistitkin katsovat tähän esimerkkiin kuinka vastata kärsimyksen ongelmaan.